tiistai 23. syyskuuta 2014

Hevoshulluutta

Minusta on tullut heppatyttö tällaisessa kypsässä 26 vuoden iässä. En vain voi sille mitään, mutta olen ihan hurahtanut hevosiin. Ajattelin että hurahtelemiseni loppuisi noihin haikkuihin, mutta ei. Nyt näen vain itseni metsissämme ratsastamassa omalla islanninhevosella ja laukkaavan pitkin sänkipeltoja. Eikä tähän auta mikään! Tai auttaisi, oma hevonen, mutta siihen en ole vielä valmis! Hevoset ja hevosten maailma on ihan oma juttunsa ja siihen sisäänpääsemisessä kaiken oppimisissa menee oma aikansa. Asiaa ei auta myöskään se, että mies on hevosista myöskin innoissaan. Tosin hän on vähän isompien hevosien perään, minulle nuo islanninhevoset ovat SE rotu, mikä on aina kiinnostanut.

Kuva täältä
Neljä ratsastustuntia takana Porvoon Ratsutallilla ja kolmella eri hevosella olen mennyt. Ensimmäisenä menin Jarka-nimisellä hepolla, jota en osannut yhtään hallita, mutta seuraavilla kerroilla olleet Lätty ja Olli ovat olleet ihan ihastuttavia! Toki oman aikansa ottaa aina uuteen hevoseen totuttelu, mutta voin pikkuhiljaa alkaa sanoa että osa hommista alkaa jo luonnistua. Osaan laittaa hevoselle suitset ja satulat ja ottaa ne pois ja huoltaa. Osaan kiristää satulavyön ja laittaa jalustimet oikealle korkeudelle. Ravin nosto on välillä hankalaa, mutta ravi ja varsinkin harjoitusravi sujuvat jo aika mukavasti. Vitsi! Olen ihan innoissani. Iltaisin selailen heppakirjaa ja Maaseudun Tulevaisuudesta selaan Myydään Elämiä-palstaa vähän liiankin innokkaasti.





Ensi viikolla olemmekin menossa siskojeni kanssa ihanalle Torpin Tallille islanninhevosvaellukselle. En malttaisi odottaa! Viime viikolla kävin yhden tuttuni issikkatallilla katselemassa paikkoja. Ei meille oikeasti ole hevosta tulossa, ainakaan nyt. Mutta koska tiedän ja tunnen itseni ja innostukseni niin joskus sellainen voikin olla. Instagram on tällä hetkellä pahin viholliseni, koska seuraan siellä niin montaa amerikkalaista ja australialaista ranchia, jossa ajetaan karjaa hevosilla niin upeissa maisemissa ettei mitään rajaa. Siitä tämä innostus alunperin lähti. Eniten haluaisin nyt matkustamaan, haluaisin rancheille ja haluaisin vaeltamaan ja haluaisin olla upeissa jylhissä maisemissa ja nukkua teltassa ja ottaa valokuvia ja ratsastaa ja kiivetä vuorille! Onkohan mulla orastava kolmenkympinkriisi. Todennäköisesti. Ja sitten jos varaisin matkan ja olisin lähdössä niin sitten itkisin koko reissun koti-ikävää ja kuinka maailma varmaan sortuu kotona sillä aikaa. Tunnen itseni jo liian hyvin näköjään...


Kuvat täältä


Olen harvoin tyytyväinen, valitettavasti. Tuntuu että aina tarvisi jotain lisää. Lisää haikkuja, lisää eläimiä, lisää sisältöä elämään jne. Ihan kun hommia ei olisi jo nyt tarpeeksi. Tuntuu etten tehnyt tarpeeksi ennen maatilaa etten matkustellut ja riekkunut tarpeeksi ja nyt ei ole enää samalla tavalla mahdollisuuksia, joten haalin lisää niitä, jotka "estävät". Vaikka kyllähän sitä vieläkin voisi matkustaa ja lähteä, mutta ei samalla tavalla, ei yhtä helposti. En tiedä. Vaihtelevia mielialoja ja hetkiä ja varsinkin kun on niin paljon tekemistä, tuntuu että muualla olisi helpompaa.

No, sitten kun tuo tyttö kasvaa niin jätetään isäntä kotiin ja lähdetään tytön kanssa Islantiin islanninhevosvaellukselle, Amerikkaan ranchille ajamaan karjaa, Australiaan lammastilalle, Skotlantiin haikkutiloja kiertelemään, viinitilalle Italiaan, vaeltamaan Norjaan, katsomaan valaita Alaskaan jne. Yeah right :) Saahan sitä haaveilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä mieltä olet?