Syyskuun loppu

Syyskuu on vaihtumassa lokakuuksi. Syyskuu on ollut hyvä. Olemme tehneet kovasti töitä ja rakentaneet aitoja, mutta silti olisi miljoona asiaa vielä tehtävänä. Sen lisäksi perhettämme riivasi enterorokko, joka kaatoi puolisoni vuoteen omaksi ja hommat tyssäsivät joksikin aikaa. Alkaa myös turhautuminenkin iskeä kun olisi vielä niin paljon tekemistä, mutta talvi se uhkaavasti lähestyy. 

Setterin pentumme on kasvanut ihan hirmuisesti. Korkeudessa on mennyt jo ohi tuon paimenpoikamme. Aikamoinen kriminaalihan siitä on tullut ja hermot on välillä koetuksella. Ovat kyllä perusluonteeltaan niin erilaisia nuo koirat. Paimenella on suuri miellyttämisen halu ja katuu aina jos on jotain pahaa tehnyt. Setteri vain katsoo silmiin eikä ymmärrä mikä meni vikaan. Vielä se ei ole syttynyt linnuille, mutta eihän se ole vielä puolta vuottakaan. Paimen täyttää kohta 2 vuotta ja käytiin juuri lonkka- ja kyynärkuvissa ja silmäpeilauksessa, kaikki näytti olevan kunnossa. Itku vain tuli kun koira rauhoitettiin ja se meni ihan veltoksi ja näytti ihan kuolevalta. Tuli kamalat muistot mieleen edellisen koiran menetyksestä. Onneksi se meni ohi.

Kissatkin ovat kotiutuneet hyvin, koirien kanssa vain yhteiselosta ei tule mitään, mutta eri aikaan ovat sisällä niin kaikki menee hyvin. Toinen kissa on varsinainen saalistaja, tuo koko ajan hiiriä ja rottia näytille, hyi. Mutta hyvä tietenkin. Sopivat aika hyvin tänne kyllä.

Haikut selvästi nauttivat syysilmoista. Nyt on ollut suht kuivaa, joten pellot ovat vielä suht hyvässä kunnossa paitsi yleisimmin käytössä olevat paikat. Talvikarva on alkanut jo kasvaa kovasti ja harjailu on lisääntynyt. Vasikoita kesyttelen ja kaikki hiehovasikat ovatkin saamassa kodin vieroituksen jälkeen ja mukavan läheltä. Ihanaa. Lisäheinää on alettu jo toki antamaan, mutta laidunnurmia vielä onneksi on. Häntien päät olen taas lyhentänyt etteivät ne roiku kurassa jos sitä tulee. Toivotaan ettei tule.

Kanat ovat aloittaneet sulkasatoa ja munantuotanto vähentymässä. Kanalan yöpuulle meno on aikamoinen show kun siellä välillä ollaan päällekkäinkin kun etsitään yöpaikkaa. Lampaiden kanssa menee edelleen mainiosti, ovat aivan ihania ja tulee olemaan vaikeaa luopumaan niistä. Kuten kaikista eläimistä, aina. Vasikatkin on ihan mielettömästi kasvaneet, juuri katselin kuvia siitä kuinka pieniä ne ovat olleet. Aikamoista :)

Syyskuu on ollut kaunis ja työntäyteinen. Ihania kuulaita päiviä, sumuisia aamuja ja upeita auringonlaskuja.

Hevoshulluutta

Minusta on tullut heppatyttö tällaisessa kypsässä 26 vuoden iässä. En vain voi sille mitään, mutta olen ihan hurahtanut hevosiin. Ajattelin että hurahtelemiseni loppuisi noihin haikkuihin, mutta ei. Nyt näen vain itseni metsissämme ratsastamassa omalla islanninhevosella ja laukkaavan pitkin sänkipeltoja. Eikä tähän auta mikään! Tai auttaisi, oma hevonen, mutta siihen en ole vielä valmis! Hevoset ja hevosten maailma on ihan oma juttunsa ja siihen sisäänpääsemisessä kaiken oppimisissa menee oma aikansa. Asiaa ei auta myöskään se, että mies on hevosista myöskin innoissaan. Tosin hän on vähän isompien hevosien perään, minulle nuo islanninhevoset ovat SE rotu, mikä on aina kiinnostanut.

Kuva täältä

Neljä ratsastustuntia takana Porvoon Ratsutallilla ja kolmella eri hevosella olen mennyt. Ensimmäisenä menin Jarka-nimisellä hepolla, jota en osannut yhtään hallita, mutta seuraavilla kerroilla olleet Lätty ja Olli ovat olleet ihan ihastuttavia! Toki oman aikansa ottaa aina uuteen hevoseen totuttelu, mutta voin pikkuhiljaa alkaa sanoa että osa hommista alkaa jo luonnistua. Osaan laittaa hevoselle suitset ja satulat ja ottaa ne pois ja huoltaa. Osaan kiristää satulavyön ja laittaa jalustimet oikealle korkeudelle. Ravin nosto on välillä hankalaa, mutta ravi ja varsinkin harjoitusravi sujuvat jo aika mukavasti. Vitsi! Olen ihan innoissani. Iltaisin selailen heppakirjaa ja Maaseudun Tulevaisuudesta selaan Myydään Elämiä-palstaa vähän liiankin innokkaasti.

Ensi viikolla olemmekin menossa siskojeni kanssa ihanalle Torpin Tallille islanninhevosvaellukselle. En malttaisi odottaa! Viime viikolla kävin yhden tuttuni issikkatallilla katselemassa paikkoja. Ei meille oikeasti ole hevosta tulossa, ainakaan nyt. Mutta koska tiedän ja tunnen itseni ja innostukseni niin joskus sellainen voikin olla. Instagram on tällä hetkellä pahin viholliseni, koska seuraan siellä niin montaa amerikkalaista ja australialaista ranchia, jossa ajetaan karjaa hevosilla niin upeissa maisemissa ettei mitään rajaa. Siitä tämä innostus alunperin lähti. Eniten haluaisin nyt matkustamaan, haluaisin rancheille ja haluaisin vaeltamaan ja haluaisin olla upeissa jylhissä maisemissa ja nukkua teltassa ja ottaa valokuvia ja ratsastaa ja kiivetä vuorille! Onkohan mulla orastava kolmenkympinkriisi. Todennäköisesti. Ja sitten jos varaisin matkan ja olisin lähdössä niin sitten itkisin koko reissun koti-ikävää ja kuinka maailma varmaan sortuu kotona sillä aikaa. Tunnen itseni jo liian hyvin näköjään...

Kuvat täältä

Olen harvoin tyytyväinen, valitettavasti. Tuntuu että aina tarvisi jotain lisää. Lisää haikkuja, lisää eläimiä, lisää sisältöä elämään jne. Ihan kun hommia ei olisi jo nyt tarpeeksi. Tuntuu etten tehnyt tarpeeksi ennen maatilaa etten matkustellut ja riekkunut tarpeeksi ja nyt ei ole enää samalla tavalla mahdollisuuksia, joten haalin lisää niitä, jotka "estävät". Vaikka kyllähän sitä vieläkin voisi matkustaa ja lähteä, mutta ei samalla tavalla, ei yhtä helposti. En tiedä. Vaihtelevia mielialoja ja hetkiä ja varsinkin kun on niin paljon tekemistä, tuntuu että muualla olisi helpompaa.

No, sitten kun tuo tyttö kasvaa niin jätetään isäntä kotiin ja lähdetään tytön kanssa Islantiin islanninhevosvaellukselle, Amerikkaan ranchille ajamaan karjaa, Australiaan lammastilalle, Skotlantiin haikkutiloja kiertelemään, viinitilalle Italiaan, vaeltamaan Norjaan, katsomaan valaita Alaskaan jne. Yeah right :) Saahan sitä haaveilla.

Ajan kulku

Niin se meidän vauva meni ja täytti 1 vuotta. Jo. Ja vasta. Aika on toki mennyt nopeasti, mutta niin se menee nykyään aina. Päivät vain vilahtelee ohi ja riittämättömyyden tunne on valtaisa kun mitään ei ehdi tekemään. Ja vaikka tekisi 6 tuntia putkeen työtä tuntuu ettei tarpeeksi saa aikaan siltikään. Kesä meni aivan ohi ja erittäin saamattomasti, nyt ollaan pulassa kun talvi tekee tuloaan ja sonnipojille ei ole vielä talvialuetta, laidunalueet alkaa loppumaan, lampaat pitäisi laittaa lihoiksi, 10 ha ensi kevään laitumia on vielä aitaamatta kokonaan ja toinen vähän pienempi alue ei ole vielä edes aloitettu. Illat pimenee nopeasti, ilmat kylmenee ja kaikki on kesken. Sydän painaa tonnin ja olo on pelkästään nuutunut kun ei tiedä mistä aloittaa tai mitä tekisi. Eikä lastakaan voi koko aikaa viedä hoitoon. Tuntuu toivottomalta.

Mutta nyt on siis selvitty ensimmäisestä vauvavuodesta. Hengissä. Me kaikki. Ei ole ollut helppoa ja välillä on itketty vauvan kanssa kilpaa, mutta onneksi niitä hyviä hetkiä on ollut enemmän. Loistava tyyppi tuo on ja koko ajan oppii uutta. Helppoa tämä maatilan yhdistäminen vauvan kanssa ei ole ollut ja välillä kyllä kadehdin niitä äitejä, jotka saavat viettää  äitiyslomansa niin ettei joka hetki kun vauva nukkuu niin tarvi kiitää tuolla laitumella tai milloin missäkin hommissa. Ehdin silti nauttia toki hetkistä vauvan kanssa, vaikka jo kovasti odotankin sitä tulevaisuutta ja mitä kaikkea pystymme sitten yhdessä tekemään. Jaamme selvästi jo yhteisen rakkauden eläimiin!

Synttärit vietettiin ihan pienimuotoisesti perheen kesken, mutta pitihän sitä silti olla asiaankuuluvat herkut herkuteltavana! Ai että! Kakun tilasin naapurin kondiittorilta ja ulkonäön lisäksi myös maku oli hurmaava! Late-lammas muffinsit valmistuivat omasta päästä netin kuvahakua apuna käyttäen. Synttärilahjaksi meidän tyttö sai minulta kaksi kissaa! Ne ovat hurmaavia vuoden ikäisiä leikattuja narttukissoja, joista tulee toivottavasti tytöllemme hyviä ystäviä. Ja meille hyviä hiirikissoja! En ole kissaihminen ollut oikein koskaan, mutta nämä kaverit on kyllä vienyt sydämen.

Ja 1 v-kuvat otettiin missäpä muuallakaan kuin laitumella. Itse kuvasin. Meidän pikkuemäntä <3

Tätä kuvaa minä rakastan.

Huomenna onkin sitten hääpäivä, kolme vuotta oltu naimisissa. Kolme vuotta sitten asuttiin vielä rivitalossa kaupungissa yhden koiran kera. Noin puoli vuotta häiden jälkeen asuttiikinkin jo maatilalla 9 haikun ja yhden koiran kanssa. Nyt kolme vuotta myöhemmin haikkuja on jo kolmisenkymmentä, koiria kaksi kuten kissojakin ja kanoja on parinkymmenen lauma + muutama lammas. Näin ollen. Ainut harmittava asia siinä että mentiin jo tuolloin naimisiin eikä silloin vielä ollut haikkuja on se, että vitsi mitkä hääkuvat me oltaisiin saatu haikkujen kanssa!!! Piru vie. Mies on vaan tyytyväinen ettei niitä haikkuja ollut ;) Silloin sitten "tyydyttiin" vain viljapeltoon ja koiriin :)

Kuten sanottu, syksy on paras vuodenaika. Minun vuodenaikani.

Ranchin alkusyksyä

Ranchin alkusyksy on pitänyt sisällään...

Kauniita, kuivia ja värikkäitä päiviä

 

Satoa omasta maasta ja puutarhasta

 

 

Vähän hauskanpitoa ja hassutteluakin...

 

Mutta sitä enemmän hommia, erityisesti aitaamista

 

Ratsastustunteja ja edistymistä sen saralla

 

 

Hellyyttä, läheisyyttä ja luopumisen tuskaa

 

 

Mukavia vierailijoita

 Hämyisiä aamuja

 

Ja kauniita iltoja

 

 

Ja paljon rakkaita hetkiä