Koiranilma

Minun käy välillä vähän sääliksi noita meidän koiria. Toki onhan niillä tilaa missä rymytä, saavat olla vapaina suurimman osan ajasta ja juosta. Mutta tuntuu että ensimmäisen koiran ennenaikaisen kuoleman takia minulta on jotenkin lähtenyt se koirankoulutustaito - ja innostus. En saa mitään rotia noihin koiriin (en kyllä tuohon lapseenkaan, toim.huom.) enkä löydä sitä aikaa harrastaa niiden kanssa. Paimenkoirakin ostettiin paimentamaan meidän eläimiä, mutta enhän minä osaa paimentaa tai opettaa, mutta en mennyt kurssille. Nyt minulla on innokas ja energinen australianpaimenkoira, joka paimentaa kyllä omatoimisesti kissoja ja kanoja, mutta lehmiä pelkää ja vasikoita yrittää vain pelotella. Lampaiden kanssa käy aivan ylikierroksilla. Sitten kun yritän ohjata niin tekee aina päin vastoin. Kyllä se karkulaiset takaisin aitoihin saa, mutta ei se porttivahtina uskalla olla. Se kyllä päästää eläimet pois. Enkä minä osaa sitä kouluttaa.

Irlanninsetteri on nyt puolivuotias kriminaali, jonka kanssa olisi jo ikuisuus pitänyt harjoitella noutoa, hakua ja laukauksia. Mitään ei ole tehty. Sovin vielä mieheni kanssa ennen pennun tuloa, että koira on hänen vastuullaan koska minun vastuulla on jo tuo lapsi ja muut eläimet. No ei ole paljon hänkään tehnyt. Pennun juoksuinto ei ole vielä löytynyt ja nyt sitä pitäisi pikkuhiljaa saada linnuille. Mutta ei kukaan ehdi tehdä sen kanssa mitään vaikka muutaman noutotreenin teko päivän aikana ei varmaan olisi mikään juttu mutta en vain saa aikaiseksi kun en minä osaa sitä kouluttaa. Olen jotenkin ihan onneton ja hermot menee heti. Ja ärsyttää koska olimme sopineet miehen kanssa että hän hoitaa koska siitä tulee pääsääntöisesti hänen metsästyskaveri koska minä en enää pysty samalla tavalla ja tarmolla valitettavasti metsästämään kun ennen.

Päivisin koirat ovat ulkohäkissä ja aina kun itse olen ulkona, ne ovat minun kanssa siellä hommissa vapaana. Käyn kerran päivässä pidemmän metsälenkin niiden kanssa, mutta eivät ne minusta saa tarpeeksi tekemistä, aktiviteetteja. Aussin kanssa nyt voisi harrastaa vaikka mitä, mutta setteri nyt on metsästyskoira ja se metsästys on sen työ ja harrastus. Tuntuu silti jotenkin kurjalta, molemmat kun ovat aktiivisia koiria ja tuntuu etten ehdi tarjota niille tarpeeksi. Ja tuntuu kurjalta myös se etteivät ne voi sietää noita kissoja yhtään ja niiden läsnäolo jotenkin stressaa.

Eivät ne kuitenkaanonnettomia tai levottomia ole,ainoastaan minä olen. Kaikella rakkaudella ja lämmöllä niitä hoidetaan. Itsesyytöksiä vain, koska haluaisi antaa koko ajan 100% itsestään kaikkialle, mutta koko ajan huomaan etten vain saa aikaiseksi enää. En ehdi on aina hyvä tekosyy, saamattomuus taitaa olla totuudenmukaisempi syy. Silti koko ajan haluaisin uusia ajanviejiä eli hevosta ym. kun jo nyt on haluaisin antaa niille nykyisille eläimille enemmän aikaa. Pikkuhiljaa pitäisi ottaa järki käteen ja olla tyytyväinen siihen mitä on eikä koko ajan haaveilla ja toivoa muuta. Se tahtoo olla perisyntini. Haluaisin vain aina elää jossain tulevassa, sitten kun on sitä ja sitten kun on tätä, sitten kun lapsi on isompi, sitten kun lihanmyynti alkaa, sitten kun tämä helpottaa, sitten kun ja sitten kun. Alan olla ihan kyllästynyt sittenkuniin, mutta koska nyt ei ole kovin hyvä niin se sittenkun pitää jollakin tavalla järjissä. Kun vain olisin jo siellä.