Mieli maassa

Olen aina ollut syysihminen. Rakastan ruskaa, niitä värejä ja pientä sadettakin ja sitä raiskasta tuoksua. Talvikaan ei koskaan minua varsinaisesti ole lannistanut, vaikka on tullut aikaisin pimeää, sillä pidän lumesta. Nyt ei tunnu talvelta eikä ole enää se ihana syksy, vaan nyt on vain synkkää, pimeää, kuraista ja kurjaa. En ole myöskään ollut koskaan sellaista syysmasennus-tyyppiä, mutta nyt täytyy rehellisesti sanoa, että mieli alkaa olla aika synkkä ja koko ajan tuntuu tulevan jotain vastoinkäymisiä.

Kiroileva siili

Inhoan epäonnistumista ja mokaamista. Nyt tuntuu etten muuta saakaan aikaiseksi. Sen lisäksi olen aika yksinäinen enkä ehdi oikein tehdä mitään, kun on pieni lapsi sekä eläimet ja koti hoidettavana. Tuntuu että päivät melkein menee sohvalla imettäessä ja sitten onkin jo pimeää. Lapsi valvoo niin myöhään ettei aamuisin meinaa jaksaa sängystä nousta ajoissa ja hommia on välillä todella vaikea tehdä yksin kun pientä ei voi ottaa laitumelle mukaan ja kun hän nukkuu vaunuissa niin koko ajan pitää silti olla skarppina että herääkö hän. Koko ajan tulee tehtyä pieniä mokia: peruutettua autolla tolppaan, rikottua laseja, sekoituttua päivissä jne. Ja sitten kun lapsi nukahtaa niin tulee vaan haahuiltua jonkin aikaa kun olisi niin paljon tehtävää ettei tiedä mistä aloittaa: koulutehtävistä, eläimistä, ruuanlaitosta, pyykeistä, koirasta jne. Tuntuu ettei ikinä tule valmista ja to-do-lista vain pitenee ja pitenee. Ja mies menee aamuöisin töihin, joten aina kun tulee kotiin niin on niin väsynyt että lähinnä nukkuu, mutta silti kerkee sotkemaan!

Tunnen huonoa omaatuntoa kun en ehdi olla haikkujen kanssa niin paljon kun tahtoisin ja itkettää katsoa niitä tuolla kurassa. Yritän vain sanoa itselleni etten minä sille kuralle mitään voi - niinkun en voikaan, mutta SILTI tuntuu niin kamalalta kun niiden jalat ovat ihan upoksissa ja eläimet ihan kurassa vaikka kuivitettuja paikkoja on. Sattuu oikein sydämeen. Muutenkin tuntuu, että on vähän eksyksissä nyt omassa elämässä. Kai se on tämä synkkyys ja saamattomuus, itku meinaa tulla koko ajan. Ihan ärsyttää itseänikin. Ja sitten tähän lisäksi nämä huono-äiti-syndroomat, jotka tuntuu vaivaavan usein. Tuntuu, etten ymmärrä vauvoista mitään tai tiedä että milloin pitäisi mitäkin tehdä: milloin saa alkaa syöttämään velliä ja haittaako jos se syö korviketta ja että pää vääntäytyy kummallisiin asentoihin jos ei muista nukuttaa lasta molemmille puolille jne. Yhtä suorittamistahan tämä elämä tuntuu olevan ja teet mitä teet niin aina arvostellaan.

Jos ei olisi noita eläimiä niin tää äitiys olisi varmasti vielä rankempaa. Ne on mun henkireikä ja viikonloppuisin varsinkin on ihanaa kun aamuisin lapsi jää isänsä viereen nukkumaan ja minä pääsen rauhassa eläimiä hoitamaan. Lehmän halaaminen auttaa aina, ainakin hetkeksi. Ja kun pistää silmät kiinni niin ei näe edes sitä kuraa.