Tämä on tähän astisen elämäni kurjin kevät. Vasikoiden menetyksiä on todella vaikea hyväksyä - ylipäätään oman eläimen menetys on niin suuri suru,että sitä on hankala käsitellä. Ja aina tulee se itsesyyttely: olisinko voinut tehdä jotain, olisiko pitänyt toimia aikaisemmin, olisiko sitä, olisiko tätä. Olen yllättänyt itseni sen suhteen että olen yllättävän hyvin käsitellyt eläimien kuolemia. Illakko-hieho kuoli talvella. Itkin päivän, sen jälkeen olen ollut ok. Kanoista paras kuoli, kirpaisi, mutta hautasin sen. Tänä keväänä olemme menettäneet kaksi vasikkaa. Molemmat ovat syntyneet kuolleina, toinen syntyi itsekseen väärinpäin ja toista poi'itettiin tämä yö eläinlääkärin kanssa. Sen jalat olivat vinksallaan. Vasikan kuolemasta jää niin tyhjä olo, ihan sellanen oksettava olo mahaan. Eniten sattuu emon puolesta. Hyvät hiehot eivät saaneet nyt vasikoita hoitaakseen.
Näky jota ei halua nähdä pellolla varsinkaan keskellä yötä on poikiva eläin, jonka voimat alkavat loppua ja jonka vasikka on tulossa ulos väärässä asennossa. Mies lähti töihin, minä jäin yksin kotiin, appiukko tuli vahtimaan onneksi vauvaa tai olisin ollut todella pulassa. Soitin päivystävän eläinlääkärin, joka tuli melko nopeasti. Yli kaksi tuntia pulattiin eläimen luona, se oli tietysti keskellä peltoa, kuran keskellä. Ajoin traktorin valoiksi, yritin tehdä aitaa ettei muu lauma tule härkkimään, sain hieholle jonkinlaisen riimunarun päähän, mutta en kunnolla kiinni. Eläinlääkäri teki suuren työn, minä pidin eläintä paikoillaan, niin paikoillaan kuin pystyin. Lopulta appiukko pääsi auttamaan, jotta saatiin vasikka vedettyä ulos. Kuollut punainen sonni. Voi surkeus. Emo sai kipulääkettä, nyt toivotaan että se selviää eikä saanut pahoja vuotoja. Se tästä vielä puuttuisi.
Tämän lisäksi toinen hieho poiki kuolleen hiehovasikan viime viikolla. Se tuli perätilassa. Poikiminen ei alkanut etenemään, otettiin eläintä kiinni niin se poikikin pystyasennossa vasikan maahan. Yritettiin saada se henkiin, ei mitään. Itu suri kaksi päivää ja yrittää edelleen adoptoida muiden vasikoita, mutta kyllä se pärjää. Isun poikiminen taas ei edistynyt, vaikka se kuinka ponnisti. Eläinlääkäri taas paikalle. Saatiin hieho riimuun ja traktoriin kiinni, kaksi ihmistä veti vasikkaa täysillä ulos. Syntyi elävä, musta sonnipoika. Onneksi.
Se tunne, kun huomaat että eläin on levoton, ravaa laidunta edestakaisin, käy maate, nousee ylös, potkii mahaa, steppaa takajalkoja ja pitää häntää koholla, on niin jännittävä kun tajuat että nythän se aikoo pian poikia. Se on ollut jännittävää tähän asti, nyt luulen että loput neljä poikimista mitä on jäljellä on pelkkää kauhunsekaista odotusta että taasko käy jotain pahaa. Olen yrittänyt parhaani, mutta tuntuu että teen jotain väärin. Että minussa on se vika. Tämä eläinten kasvattaminen on välillä todella rankkaa. Täytyy lähteä laitumelle katsomaan Ihmettä. Ja niitä eläviä vasikoita, ehkä ne piristävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mieltä olet?