perjantai 21. helmikuuta 2014

Vaikeuksien kautta voittoon?

Tämä tila on minun kotini sekä työpaikkani. Nämä eläimet ovat tuotantoeläimiä ja minun työkavereitani. Tämä ammatti on myös elämäntapa, ei mikään muuten selitä sitä kuinka jokainen päivä -oli arki tai pyhä, olit nukkunut hyvin tai huonosti, olit kipeä tai terve, oli kylmä tai kuuma, rankkasade tai myrsky - eläimet ja muut velvollisuudet hoidetaan monta kertaa päivässä. Ei auta vaikka kuinka olisi väsynyt tai tylsiintynyt, sillä vastuulla on monta elävää eläintä. Ne on hoidettava. Ja ne hoidetaan, parhaalla mahdollisella kokemallani tavalla.



Me olemme aloittaneet karjan kasvatuksen tyhjästä. Oli tila ja oli pellot, mutta ei ollut eläimiä, ei aitoja, ei tuotantorakennuksia, ei kokemusta, vain tavanomaista viljantuotantoa vuosi vuoden perään. Mutta me halusimme karjaa. Minä ehkä enemmän tunteella kuin järjellä, mutta onneksi voin luottaa aina siihen ettei mieheni suostu asioihin, jos niissä ei oikeasti ole järkeä. Kohta tulee kaksi vuotta siitä kun ensimmäiset yhdeksän highland-hiehoa tallustivat pelloillemme erittäin huonosti tehtyihin aitoihimme. Sitten eläimiä ostettiin lisää ja sitten pitikin jo eläimiä vierottaa, poi'ittaa, rakentaa uusia laidunalueita, tuli syksy ja kamala kura, tuli kevät ja kamala kura, tuli talvi ja pakkaset, piti olla lämmitettävät juomakipot, tuli kesä eikä ollutkaan tarpeeksi aitoja, piti rakentaa lisää, rakennettiin liian heikkoja aitoja, piti uusia kaikki aidat jne. Kun ei ole kokemusta eikä mitään pohjaa niin kaikki täytyy raapia kokoon tyhjästä. Välillä menee hermot siihen, miksi kaikki pitää tehdä kantapään kautta. Aidat ollaan rakennettu pariin otteeseen, kun ei ensin rakennettu tarpeeksi kestäviä. Kahdet vieroitukset on takana ja edelleen vieroituspaikka ja -tapa mättää. Eikä ole paikkaa mihin laittaa ne vieroituksen jälkeen. Heinänteko onkin sitten ihan oma tarinansa, mutta tänä vuonna paalit ovat liian märkiä ja olkipaalit kooltaan liian isoja. Pikkupaaleja olisi hyvä olla muutama. Kaikesta vain on yritettävä ottaa oppia, erityisesti niistä virheistä.

Välillä vain tuntuu ettei mikään onnistu ja kun yrittää miettiä mikä olisi paras ratkaisu niin menee pää vain ihan pyörälle. Olisiko helpompi vain lopettaa? Onneksi luovuttaminen ei nyt ainakaan ihan heti ole vaihtoehtona. Ehkä 10 vuoden päästä kun kaikki rullaa varmaankin vähän helpommin niin tälle voi jo nauraa. Nyt kuitenkin koko ajan miettii että onko eläimillä kaikki kunnossa kun ne tekevät vähän jotain outoa tai niiltä lähtee karvaa tai ne eivät nouse suoraan maasta jaloilleen vaan jäävät heijaamaan. Sitten se vasta onkin kun poikimiset tulee. Tai että miten nyt laidunkierto järjestetään, entä milloin ehditään rakentamaan se ja se aita, enkä tuo ja tuo, mistä paalihäkkiä ja mihin nyt se teurassonnilauma laitetaan kasvamaan, meneekö kaikki samaan laumaan vai eri laumoihin, onhan se tarpeeksi kaukana emoista, missä emot kulkee, mihin ne poikii, onko metsää suojana vai tarviiko katoksen, onko tarpeeksi laitumia kesälle, milloin tehdään heinät, mihin sijoitetaan hiehot jne. Ja sitten vielä kun joskus saadaan lihanmyynti aloitettua niin jälleen uusi show. Tällä hetkellä vähän liian monta kysymysmerkkiä miten mikäkin asia toteutetaan ja mihin rakennetaan mitäkin, kannattaisiko erikoistua vain emolehmiin tai lihakarjaan, vai mikä olisi parasta. Pää täynnä kysymyksiä.



Viljanviljelyyn meillä on apuna molempien vanhemmat, sillä sitä molempien tiloilla on tehty aina. Haikkujenkasvatukseen on tukiryhmänä ollut kyllä muut kasvattajat, joilta saa paljon hyviä neuvoja ja ideoita. Ja sitä tukea ja asiantuntemusta. Jokainen tila on kuitenkin oma yksikkönsä, jonne on itse löydettävä ne sopivat keinot, tiloilla kun on niin erilaiset lähtökohdat, pellot ja maastot, että se oma polku on vain sieltä jostain luovittava esiin. Minusta eläintalous ja maanviljelys ovat elämäntapoja eikä kukaan niitä olisi valinnut ammatikseen ja elämäkseen jos niihin ei olisi valmis panostamaan. Ei ainakaan pitäisi. Sen takia aina suututtaakin kun maanviljelijöitä arvostellaan milloin mistäkin : eläintenkohtelusta, luonnon saastuttamisesta, tehotuotannosta, tukien saamisesta jne. Arvostelijoiden olisi hyvä tulla maatilalle töihin vaikka viikoksi, hymy varmaan hyytyisi nopeasti laskujen, peltokirjanpitojen, luomukirjanpitojen, tukihakemuksien, eläinten hoidon, poikimisten, 24/7 olevien työpäivien kanssa. Maataloutta en lähtisi arvostelemaan, sillä se on kovaa työtä. Jos tavallisella työntekijällä on huono päivä töissä, menetetty rahaa tai rikottu jotain niin jos se ei ole hänen oma yrityksensä niin so what, yritys maksaa. Hän lähtee kotiin ja that's it. Jos maatilalla jotain rikkoontuu tai eläin poikii keskellä yötä, niin rahat menee sinulta itseltäsi ja sinä olet töissä aina. Et voi päättää että joo, enpä mene katsomaan tilannetta kun on yö. Tai jos päätät niin olet väärällä alalla. Maatalous on tulonlähde, mutta se on myös elämäntapa. Ei eläimiä voi kasvattaa tai viljaa viljellä ilman sellaista tiettyä paloa, minkä niin usein maatilallisilla näen. Se on ylpeyttä omasa työstä, omasta maasta. Ja sitä on hienoa katsoa. Se ei ansaitse haukkumasanoja eikä vaikeuttamista. Monet tuntuvat unohtavan että se ruoka oikeasti tulee sieltä tiloilta eikä tiloilla eletä pyhällä hengellä. Jotta asiat voidaan tehdä hyvin ja oikein ja järjestää esimerkiksi niille eläimille erinomaisten elinolosuhteet, tarvitaan myös korvausta siitä työstä. Siitä työstä, jossa olet koko ajan kiinni. Vaikka olisi lomalla tai vaikka olisi iltamyöhä, sinulla on aina se tila ja ne eläimet ja aina on sellainen oma huoli siitä, että kaikki on kunnossa. Ne ovat kuitenkin sinun elämäsi.



Itse arvostan maatilallisia enemmän kuin osaan sanoakaan. Niin monesti törmään siihen että ai, olet kotona töissä, kuinka mukavaa, saat vain olla. Tai että miksi maatilalliset vievät lapsiaan päivähoitoon kun he ovat kotona kaiket päivät. Voin vain kuvitella mikä haaste on ottaa vaikka joku parivuotias lapsi aamuviideltä lypsylle mukaan. Maatalous on ihan yhtä lailla työ kuin vaikka lääkärin ammatti tai bussinkuljettaja. Ei heilläkään lapsia näy töissä. Tietysti eri tavalla maalla voi lapsia töissä pitää mukana, mutta turvallisuus ennen kaikkea. Vaikka oma lapsi on vasta 5 kuukautta niin kyllä välillä on jo hankalaa luovia se sopiva aika mennä viemään paalit eläimille, jos vauva vain huutaa ja kahta ihmistä kuitenkin tarvittaisiin hommiin. 

Ehkä sitten joskus kymmenien vuosien päästä, jos omat lapsemme joskus haluavat karjankasvatusta jatkaa, heillä on siihen helpompi lähtökohta kuin meillä, sillä  siinä vaiheessa meillä jo toivottavasti on jonkinlainen kokemuspohja. Välillä tämä alku vain tuntuu ihan toivottaman vaikealta ja vastoinkäymisiä tuntuu olevan ennemmän kun onnistumisia. Silloin kiipeän aidan yli laitumelle, painan pääni haikun kylkeen, suljen silmäni ja kaikki on taas hyvin.


5 kommenttia:

  1. oikein hyvää kertomus ja näkökanta yhdyn samoihin juttuihin .

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus :) Onko Rontti ottanut vielä paimenkoiran virkaa, vai onko se sitä mieltä että pellonlaidalta on turvallisempi tutkailla eläimiä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hinni! Rontin ote nautoihin on kovasti nyt parantunut ja haluaisi jo innokkaasti mukaan pellolle. Aina ei ihan järki ole mukana, mutta jonkinlainen syttyminen on jo tapahtunut ja välillä siitä on jopa jotain hyötyäkin jo nautojen kanssa!

      Poista
  3. Aivan samaa rataa tullaan täältä perästä :) Tyhjästä, ilman kokemuksen häivää kummallakaan aloitettiin haikkujen pito. isojen, sarvellisten,vapaana elävien eläinten hoitaminen.
    Mutta hyvä peittoaa pahan, ja usko siihen että on valinnut oikean uran, auttaa kumoamaan ne päässä pyörivät ajatukset.
    Ja se rakkaus eläimiin, niin kliseistä kuin se onkin, niin sillä pärjää pitkälle.

    Terhi

    VastaaPoista

Mitä mieltä olet?