sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Sinä pidät minut pystyssä

Jokaisessa parisuhteessa on haasteensa. Maatiloilla monet pariskunnat tekevät koko ajan töitä yhdessä. Toki kaikkia töitä ei tehdä kahdestaan, mutta ollaan samassa työssä ja työpaikassa koko ajan. Työ, arki ja pyhä vietetään kaikki usein samassa paikassa, ne sekoittuvat helposti toisiinsa kun maatiloilla, varsinkin eläintiloilla, arki ja pyhä ovat yhtälailla työpäiviä. Kun tehdään paljon töitä yhdessä tulee myös ristiriitoja. Että miten nyt kannattaisi se aita tehdä, älä tee noin, laita se eri paikkaan, vauva itkee - pitää mennä, työ jää kesken, mikset nyt ottanut sitä eläintä kiinni,miksi et tehnyt niinkuin minä sanoin, olisi miljoona asiaa tehtävänä, laskut kasaantuu, mistä saadaan rahaa, miten tilaa kehitetään, miten tehdään tämä ja tuo, pitäisi tuokin korjata ja tuo rakentaa ja välillä ehtiä vähän hengähtääkin. Huolet ja murheet ovat yhteisiä, eläimet ja elämä on yhteistä, elanto yritetään saada siitä omasta tilasta. Työpäivät ja työajat venyvät ja paukkuvat, välillä perhe-elämä kärsii. Kun on varsinkin pieniä lapsia niin maatilan töiden ja lasten yhteensovittaminen on välillä hankalaa saatikka sitten se että ehtisi löytää sitä kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa.

Kokemuksen syvä rintaääni puhuu. 

 Olemme olleet mieheni kanssa pian kuusi vuotta yhdessä. Kun tapasimme tiesimme kyllä että mies ottaa jossain vaiheessa tilan sukupolvenvaihdoksen kautta haltuun, mutta elimme silloin huoletonta elämää Helsingin keskustassa, vietimme iltoja kaupungilla ihmishulinassa ja matkustelimme. Se tuntuu nyt hyvinkin kaukaiselta ajalta! Vaikka en enää siihen osaisikaan tai haluaisi palata, se sopi sen hetkiseen elämäntilanteeseen ja me ehdimme paneutua vain toisiimme, tutustua ja matkustella, nauttia ja riekkua. Elää huolettomasti. Elää vapaasti.


Ajan kuluessa aloimme olla yhä varmempia että haluamme maalle. Minä olen maatilalta kotoisin ja vaikka yritin jossain vaiheessa taistella sitä vastaan ettei minusta mitään farmaria tule, niin ajatus omasta karjasta, omavaraisuudesta, maatilasta ja omasta rauhasta alkoi kiehtoa. Mieheni sanoi että ilman minua ei varmaan koskaan olisi alkanut oikeasti pitämään maatilaa, mutta minun salaiset haaveeni ylämaankarjasta alkoivat ottaa otetta meistä kummastakin. Ja eihän minua enää täältä saisi pois millään. Vaikka olemme edelleen alussa ja kaikki on hankalaa ja on vain lähinnä kuluja ja menoja, ei tuloja ja eläimistä on huolta ja on rahahuolia ja kipeitä eläimiä ja kauheasti työtä niin en minä tätä mihinkään enää vaihtaisi vaikka välillä tuleekin sadateltua aika huolella.


Tämä on aika ihanteellinen paikka elää, kasvattaa karjaa ja perhettä. Vaikka tämä on mieheni kotitila niin tämä on myös minun tila. Minä lopetin muut työt ja keskityin ja keskityn vaan maatilan töihin. Tämä ei ole kultakaivos ja ollaan tosi tiukilla, mutta ei minua enää täältä myöskään "normitöihin" saisi. Ei millään. Täällä on töitä vaikka kymmenelle ihmisille ja ne työt ei tekemällä lopu. Noita eläimiä kun on nyt 53 eri yksilöä niin siinä on hoitamista. Nostan hattua kaikille niille jotka tekevät tätä vielä sen normityön ohella, kuten mieheni. Kaikki kunnioitus hänelle! Välillä tuntuu kuitenkin ettei mieheni tai kukaan muukaan ymmärrä sitä työmäärää mitä minä teen täällä se kun tahtoo olla sitä näkymätöntä työtä: eläinten kesyttelyä, vesien laittamista, aitojen tarkastelua, eläinten hoitoa ja huolenpitoa. Sitä, mitä kukaan ei huomaa ennenkuin se jää tekemättä. Minä en ehkä kerkeä kylvämään peltoja, raivaamaan metsää tai rakentamaan aitoja yksin, mutta minä olen se, joka pitää tämän maatilan pyörimässä, eläimet hyvinvoivina ja langat käsissäni ja paperit järjestyksessä. Välillä tuntuu ettei työtäni arvosteta, vaikka teen sitä niska limassa ja huolehdin ja murehdin ja teen kaikkeni. Joskus toivoisin että miehenikin yhtä innokkaasti tulisi laitumelle eläinten joukkoon tai tulisi auttamaan minua kun murehdin jostain eläimestä. Tai että hän ymmärtäisi kuinka tärkeää minulle on se eläinten kesyttäminen ja niiden kanssa oleminen ja niiden tarkkailu. Että en minä vain huvikseen norkoile pellolla vaan teen samalla tärkeää työtä niitä seuratessani. Sama koskee muitakin kun miestäni. Kun muutimme tilalle ja aloimme pitää farmia niin moni kaveri vain sanoi että kuinka kivaa, saat vain olla kotona ja hengailla. Tai kyselivät että mitä muka oikein teen päivät pitkät. Huokaus. Sen voin kertoa että aika ei käy tylsäksi ja tosiaan: työt ei täällä tekemällä lopu. Ikinä. Tai kun muut pitävät äitiyslomaa ja nukkuvat päikkäreitä vauvan kanssa, minä olen tehnyt töitä kaikkien lapsen päikkäreiden ajan alkaen siitä hetkestä kun pääsimme sairaalasta kotiin. Kyllä minunkin olisi välillä tehnyt mieli nostaa jälät pöydälle, mutta vasta sen jälkeen kun eläimet on hoidettu. Kun niitä on ottanut, ne hoidetaan oli tilanne mikä tahansa. Usein ne lapsetkin kulkevat maatiloilla vanhempien mukana töissä, turvallisuuden puitteissa tottakai. Mutta välillä ei ole vaihtoehtoja kun ottaa lapsi mukaan vaikkei se kovinkaan usein hommien tekemistä ainakaan helpota. Maatilan lapset kuitenkin näin oppivat työn merkitystä, mistä ruoka tulee, eläinten kunnioitusta, hoitoa ja käsittelyä sekä luonnon kunnioitusta. Sitä toivon oman lapsemmekin oppivat. Minä ainakin opin.




Minä olen yleensä aika stressaava ihminen ja välillä maailman rasittavin ja kiukkuisin ihminen. Silti mieheni jaksaa minua vaikka hän tekee kahta työtä: päivät töitä ulkopuoliselle ja illat puuhailee milloin mitäkin täällä farmilla. Vaikka usein napisen että pitäisi tehdä sitä ja tätä ja ettei hän tee tarpeeksi ja että miksi hän vähättelee minun rooliani, varsinkin nyt kun on vauva, ja etten minä pysty kaikkea tekemään ja vaikka me lähes aina riitelemme kun tehdään aitaa tai että miten mitäkin pitäisi tehdä ja hermostutaan toisiimme eikä ehditä viettää enää kahdenkeskistä aikaa ja puheenaiheet pyörii usein pelkän maatalouden ympärillä niin SILTI hän on ehkä ainoa joka ymmärtää minua, tukee minua, nauraa jutuilleni, halaa, osaa olla hiljaa, jaksaa silti yrittää ja piristää, vaikka usein olenkin nykyään vain huonolla tuulella ja kärttyinen. Ei tule sanottua tarpeeksi usein eikä näytettyä kuinka paljon sitä toista puolta rakastaa. Vaikka täällä tulee paljon riideltyä ja sanottua välillä ilkeästi kun on stressaavia tilanteita  ja kaikki menee pieleen niin sitten kun onnistutaan niin on hienoa jakaa se jonkun kanssa. Jonkun joka ymmärtää mitä se merkitsee. Että me tehtiin se! Saatiin vasikka imemään, vedettiin yhdessä vasikka maailmaan, kylvöt on tehty, heinäpaalit haettua. Arkisia asioita, mutta meille isoja. Että välillä kirjaimellisesti vedetään yhtä köyttä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Ja että on se toinen, joka jakaa myös ne murheet ja huolet, silloin ne painaa vähän vähemmän.

Parisuhde on välillä koetuksella, mutta oikeasti kuinka hienoa on se, että pyöritetään omaa elinkeinoa yhdessä. Onhan tämä rankkaa, varsinkin näin alkutaipaleella, kun molemmat on välillä ihan pihalla eikä tiedetä mitä tehtäisiin. Mutta kun vierellä on toinen, joka huolimatta siitä että kaikki on sekaisin, rempallaan ja huonosti, seisoo siinä vieressä ja jakaa ne hyvät ja huonot hetket, niin silloin tietää että se rinnalla seisova ihminen on juuri se oikea. Se kenen kanssa on hyvä tehdä tätä elämää, meidän elämää. Yhdessä. Kaikesta huolimatta. Hyvinä ja huonoina hetkinä.

Minun vierelläni seisoo sellainen ihminen.


3 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus :) Olen myös todennut näiden reilun kahdeksan vuoden aikana Joonan kanssa että kävi tuuri kun sellaisen ihmisen löysin, ei nimittäin ihan jokainen minun narinoitani kestäisi :D

    VastaaPoista

Mitä mieltä olet?