Hummani hei

En ole koskaan ollut aito hevostyttö. En nuorempana harrastanut ratsastusta tai viettänyt iltoja tallilla. Hevoset ovat olleet mukavia, mutta eivät ole nostaneet sen suurempaa hurmosta. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä enemmän tämä asia on muuttunut. Siskoni on innostanut minua useampaan kertaan islanninhevosvaelluksille ja ystäväni osti osuuden tallista sekä oman hevosen. Maatilalla olen alkanut haavekuvia, kuinka ratsastaisin puidulla pellolla auringonlaskuun tai vaeltaisin hevosella koirat vierellä pitkin peltoa. Hevoset ovat alkaneet kiinnostaa. Ja koska myös oma aika on alkanut kuulostamaan herkulliselta, huomasin Porvoon Ratsutallin Paluu Satulaan-alkeiskurssin aikuisille ja ei aikaakaan kun nimeni komeili osallistumislistalla.

Ensimmäinen tunti oli viime keskiviikkona. Voi sitä jännityksen ja pelonsekaisuuden määrää. Varusteet olivat kunnossa, sillä sain siskoltani ja äidiltäni heidän vanhat housut, saappaat, kypärän ja hanskat, joten ei muuta kun tallille ja hevosen selkään. Olen tottunut vain mataliin islanninhevosiin, jotka tekevät vaelluksilla kaiken pyytämättä, mutta tämä oli ihan eri. Minulla oli iso ja menevä Jarka hevonen allani ja enpä oikein osannut sitä pidellä. Ravit jatkui ja jatkui, pysähtyä ei meinattu millään eikä ainakaan pysyä paikallaan. Vauhtia riitti ja muut hepat oli vain tiellä! Minulla oli koko ajan jalat väärässä asennossa, jalat eivät pysyneet jalustimilla ravissa ja suitset aina liian löysällä. Tunti oli pitkä aika eikä vielä ainakaan mikään rento tunti, jossa ajatukset rauhottuisi. Mutta se oli vasta ensimmäinen tunti! Kai minä vielä opin!

Talli itsessään oli oikein mukava ympäristö. Omistajat ovat juuri vaihtuneet ja muutoksen tuulet puhaltavat hyvällä tapaa. Mukavaa viettää aikaa talliympäristössä, vaikka hevoset on melko jännittävä ja uusi asia minulle. Mies kyllä sanoi että jos opin ratsastamaan niin ehkä meillä joskus voisi täälläkin olla hevonen. Saa nähdä. Nehän on vähän kuin lehmät... :)