Perjantai on pahin

Tänään oli sellainen aamu kun toivoi että asuisi yksi jossain kerrostalossa kun mikään ei tuntunut onnistuvan. Vedet valui pellolle eikä vesialtaaseen, lapsi huusi eikä suostunut nukkumaan ja söi kovettunutta lehmän kakkaa kun laitoin hänet vanhalle laidunlohkolle odottamaan kun eläimet oli pakko hoitaa, Ipukka päätti että minulla ei ole mitään asiaa laitumelle ja sohi sarvilla, saapas jäi kiinni kuraan, joka oli muodostunut siihen vesialtaiden viereen, koirat eivät totelleet ja pentu löysi jostain kuolleen linnun, jota söi ihan onnessaan jne. Kun vihdoin lapsi nukahti päikkäreille kiukuteltuamme molemmat aamusta asti, kömmin rauhassa takaisin laitumelle, harjasin jokaisen emon ja Falconin ja jutustelin vasikoiden kanssa. Painoin pääni useamman emon lämpimään kylkeen ja hengitin syvään. Nyt on jo parempi olla.

Vaikka tuntuu että elämäniloni on kadonnut jonnekin äitiyden myötä ja kaikki on niin pirun hankalaa, ei se tietenkään vie mihinkään sitä totuutta että rakastan lastani. Tietysti ja aina ja suojelen häntä kaikelta. Välillä vain ihmettelen että miten äidit jaksaa vaahdota äitiyden onnesta ja ilosta. Ehkä minulla tämä kaikki johtuu siitä että on niin paljon hommia mitkä pitää hoitaa ja jotka stressaa ja kun ei ehdi keskittyä mihinkään kunnolla. Odotan innolla kyllä aikaa kun tyttö vähän kasvaa ja pääsemme tekemään kunnolla yhdessä asioita. Suunnittelen jo patikkamatkoja, maatilamatkoja kotimaahan ja ulkomaille jne.Isäntä saisi tietysti jäädä kotiin hoitamaan eläimiä, koska me olemme nyt likan kanssa sen tehneet. Täytyyhän senkin jossain vaiheessa kääntyä toiste päin!

Lapsi tuo tietysti monia hienoja hetkiä elämään. On niin liikuttavaa kun hän nauraa eläimille, hymyilee aina kun näkee kanoja, ryömii koirien perässä sisällä ja jaksaa aina vilkuttaa haikuille kun lähdetään laitumen reunalta. Onhan hän kyllä ihan loistava tyyppi ja aikamoinen emäntä hänestä kasvaa, siitä olen varma :) Otteet on jo nyt niin tomerat!

Ystävät <3

Ja tässä hetkessä oli kaikki mitä tarvitsin. Sydän oli kevyt.